Alkukodin aarreaitta

Ranskan siirtomaavallan tuoma torvisoittokuntien perinne alkoi Länsi-Afrikan Beninissä elää omaa elämäänsä. © Hans V. Schantz
Kompleksit Guineanlahden rytmit ovat usein sidoksissa animistiseen vodun-uskontoon, kuten kuvan kansalliseen vodun-päivään 10. tammikuuta.

Jo barokista alkaen ovat länsimaiset säveltäjät hakeneet tietoisesti vaikutteita teoksiinsa oman kulttuurinsa ulkopuolelta. Vaikka Amerikkojen afrikkalaispohjaista perinnettä on hyödynnetty, itse emämanner on jäänyt yllättävän vähälle tutkinnalle. Millaista on musiikillinen yhteistyö pohjoisen ja etelän välillä? Mitä säveltäjät hakevat Afrikasta – entä millainen asema klassisella musiikilla on Saharasta etelään?

 

Afrikka on maa”, kuuluu ironinen lause, jolla viitataan stereotyyppejä vastaavaan ja yleistävään tapaan, jolla eurooppalainen ja amerikkalainen media usein käsittelee Afrikkaa – tarkemmin ottaen Saharan eteläpuoleista Afrikkaa, Välimeren etelärannan kuuluessa enemmän Lähi-idän kulttuuripiiriin. Historian saatossa länsimaiden kiinnostus Afrikkaan on ollut lähinnä luonnonvaroissa, mutta yksi runsas varanto on jäänyt riistosta yllättävän sivuun: rikas ja vaihteleva kulttuuriperintö.

Siirtomaaisännät pääosin väheksyivät Afrikan kansojen musiikkia, ja ”primitiivisyyden” leima kummittelee yhä. Kuitenkin esimerkiksi vauraassa Malin imperiumissa (1200–1600-l.) jali-runonlaulajien ja koransoittajien hovimusiikkityyliä voidaan pitää järjestelmällisenä korkeakulttuurin muotona. Afrobrittiläinen Tunde Jegede (s. 1972), joka on saanut sekä klassisen sellistin koulutuksen että perehtynyt lapsesta lähtien gambialaiseen koransoiton tyyliin, käyttää tästä mandékansojen musiikkiperinteestä nimitystä afrikkalainen klassinen musiikki.

Afrikkalaisvaikutteet näkyivät ensin Atlantin toisella puolen, jossa ne olivat osa musiikillista maisemaa entisten orjien perinteenä. Antonín Dvořákin Yhdysvalloissa säveltämässä sinfoniassa Uudesta maailmasta on läsnä afroamerikkalaisia melodioita. Kahden maailman synteesi tapahtui myöhemmin mustien säveltäjien toimesta, esimerkiksi Scott Joplinin 1800-luvun lopun ragtime-pianomusiikissa sekä William Grant Stillin ensimmäisessä sinfoniassa vuodelta 1930.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Santeri Kaipiainen

Santeri Kaipiainen työskenteli harjoittelijana viisi kuukautta Villa Karossa vuonna 2015.