Kuokkavieraita musiikin historiassa

© Shutterstock

 

Naiset eivät ole ainut säveltäjäryhmä, joka on jätetty sivuun länsimaisen taidemusiikin kaanonista. Syrjäytyminen voi johtua monista poliittisista, kulttuurisista, uskonnollisista, etnisistä tai seksuaalisuuteen liittyvistä syistä. Miten kaikki kuvat saataisiin kukkimaan taiteen vapautta kunnioittaen?

 

Kaanonilla ymmärretään musiikissa useimmin yksinkertaiseen jäljittelyyn perustuvaa kontrapunktitekniikkaa, jota demonstroidaan yleisesti Jaakko kulta -sävelmällä.

Säveltäjien tai sävellysten kaanon on jotain muuta. Siinä sana viittaa uskonnossa tunnustettujen pyhien kirjojen kokoelmaan. Teologiasta on niin ikään peräisin kanonisointi, jota käytetään ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa pyhimykseksi julistamisessa.

Antiikin kreikan kanon tarkoitti ”mittaa” tai ”mallia”, latinan canon ”sääntöä”. Tässä merkityksessä sanaa käytettiin jo 1600-luvulla, kun vanhoja sävellyksiä nostettiin moniäänisen tekniikan mallikappaleiksi. Se tarjosi säveltäjille mahdollisuuden sijoittaa itsensä historialliseen jatkumoon, kuten Bach teki perustaessaan työnsä edeltävien säveltäjien ja sukulaistensa saavutuksiin.

Säveltäjien kaanonia ryhdyttiin hahmottamaan 1700-luvun lopulla, ja nykyisessä muodossaan se on 1800-luvun ja romantiikan keksintö. Bachista, Mozartista ja Beethovenista saatiin ensimmäiset ”kanonisoidut” säveltäjänimet. Samoihin aikoihin 1800-luvun alkupuolella otettiin käyttöön termi ”klassinen musiikki”, jonka esikuviksi kanonisoidut säveltäjät asetettiin.

Nykyinen Ensyclopedia Britannica luettelee nettisivullaan kymmenen säveltäjää, jotka sivistyneen ihmisen tulisi tuntea, tässä järjestyksessä: Beethoven, Bach, Mozart, Brahms, Wagner, Debussy, Tshaikovski, Chopin, Haydn ja Vivaldi. Sen perusteella musiikin historian merkityksellinen ajanjakso ulottuu 1700-luvun alusta 1900-luvun alkupuolelle.

Viimeaikaiset kaanonit ovat yleensä laajempia ja tekevät sivistyksen tavoittelusta työlästä. Kirjassaan The Essential Canon of Classical Music (2003) David Dubai esittelee 240 säveltäjää, aikahaarukan venyessä Guillaume Machaut’n 1300-luvulta tähän päivään. Mestarisäveltäjien katalogin sijaan hän pyrkii kasvattamaan ”mestarikuuntelijoita”, mutta silti yli puolet kirjasta keskittyy romantiikan aikakauteen.

Ei ole sattumaa, että tuona aikana syntyi kansallisvaltio tai että musiikki näytteli tärkeää osaa saksankielisen kulttuurin nousussa.

Musiikin ”kaanonia” on usein pidetty germaanista kulttuuria tukevana innovaationa. Suomessa opiskeltiin aikoinaan Hans Schnoorin kirjaa Sävelten taide (1965), joka keskityttyään germaanisten saavutusten esittelyyn loi katsauksen moniin muihin maihin otsikolla ”Euroopan reuna-alueiden musiikki”.

Säveltäjien nimilistat ovat antaneet aiheen luonnehtia länsimaista taidemusiikkia joksikin, jonka ovat luoneet ”kuolleet valkoiset eurooppalaiset miehet”. 1800-luvun lopulla tuo säveltäjien kaanon siirtyi musiikin kirjoista ja konservatorioista konserttisaleihin ja oopperanäyttämöille. 1900-luvun aikana yhä suurempi osa esitettävästä ohjelmistosta keskittyi ”kanonisoituihin” säveltäjiin.

Monien mielestä ovet tuohon kaanoniin ovat sulkeutuneet, eikä uusia suuria säveltäjiä kuolemattomien listalle ole tarvittu sitten Shostakovitshin. Kanonisoitu kuolemattomuus on tarkoittanut, että listalle yltäneiltä säveltäjiltä voidaan julkaista, esittää ja levyttää jokainen piirto, jonka he ovat paperille tehneet. Muutakin taidemusiikkia esitetään, mutta se vertautuu kaanonin ajattomiin mestariteoksiin.

Dmitri Shostakovitsh kuuluu nykyisin kaanonin huipulle, mutta aikanaan säveltäjä sai pelätä henkensä puolesta, kun musiikki ei sopinut sosialistisen realismin ihanteisiin.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Antti Häyrynen

 

 

JAA
Edellinen artikkeliRaha ja arvostus
Seuraava artikkeliSisältö 02-2021