Raha ja arvostus

 

“Poliitikoiden hiljaisuus ja liki täydellinen välinpitämättömyys freelancer-kentän taloudellisesta ahdingosta on ollut vuoden tärkein kulttuuripoliittinen uutinen.”

 

Olen luottamustehtävieni kautta joutunut muutamaan otteeseen olemaan mukana rekrytoimassa työvoimaa tarjolla olleisiin työtehtäviin. Kokemukset eivät ole olleet miellyttäviä. Kun toimii ammattitaiteilijana voimakkaasti kilpaillulla alipalkatulla alalla, jossa työtuntien määrän ja työstä maksetun korvauksen suhde on työntekijän näkökulmasta hyvin heikko, ei tule ajatelleeksi, että kyse voisi olla oman ammatin yleisen arvostuksen puutteesta. Sitä on taipuvainen ajattelemaan, että ”näin se nyt vain on”. Taiteilijanammatteihin on kova tunku, ja jatkuva ylitarjonta laskee työstä maksettavan korvaustason alhaiseksi. Ammattitaiteilijan keskeisin huolenaihe ei näissä olosuhteissa ole työn arvostuksen ja palkkatason välisen suhteen filosofinen pohtiminen, vaan ylipäänsä kuvainnollinen ja kirjaimellinen selviytyminen. Palkkaneuvotteluja ei käytännössä ole, ne muruset otetaan mitä annetaan. Oman työn rahallisen arvon pohtiminen ja siitä huolestuminen toteutuu korkeamman tarvehierarkian tasolla, jonne ”kutsumusammatin” valinneille ei käy kutsua.

 

Taiteilijan minäkuvaa ja työssä jaksamista kannatteleva hutera tukikehikko lepää pitkälti sen varassa, että pystyy kieltämään itseltään työstä saadun palkan ja työn arvostuksen välisen korrelaation olemassaolon, koska sen hyväksyminen saattaa osoittautua liian raskaaksi psykologiseksi taakaksi kantaa. Kuluva vuosi on kuitenkin avannut monen silmät, kun reaalimaailmassa vallitseva arvostuksen ja rahan välinen tosiasiallinen suhde on korona-pandemian aikana lävähtänyt silmille. Eri alojen tulonmenetyksiä kompensoivissa valtiollisissa tukitoimissa suurimpia häviäjiä ovat olleet kulttuurin ja taiteen alojen ammattilaiset. Etenkin instituutioiden ulkopuoliset freelancer-taiteilijat ovat havainneet tulleensa jätetyksi käytännössä kokonaan oman onnensa nojaan, kun tukitoimien kokonaisuus huomioiden kulttuurin jo sinänsä mitätön valtiollinen 110 miljoonan euron lisäpanostus päätettiin kohdentaa ensisijaisesti luovan alan yrityksille. Poliitikoiden hiljaisuus ja liki täydellinen välinpitämättömyys freelancer-kentän taloudellisesta ahdingosta on ollut vuoden tärkein kulttuuripoliittinen uutinen.

Se, että kulttuuri ja taide eivät kuulu kansallisessa mittakaavassa merkittävien asioiden joukkoon, on viesti, jonka olemme koronavuotena oppineet. Taide ja taiteilijat edustavat jotain ylimääräistä ja tarpeetonta, ennen kaikkea sellaista, jolla ei ole eikä tarvitsekaan olla rahassa mitattavaa arvoa. Ja miksi pitäisikään. Päättäjät ovat kokemuksesta oppineet, että luovan alan yksilöitä voi huoletta kohdella miten tahansa ilman poliittisia seuraamuksia – kun ammattitaiteilijat eivät edes itse näy arvostavan omaa työtään sillä ainoalla mittarilla mitattuna, jolla on jotain merkitystä, eli rahalla, niin miten he voisivat odottaa arvostusta muilta?

Arvostuksen puutetta voi tarkastella myös toisesta näkökulmasta – mitä tapahtuu silloin, kun ammattitaiteilijalla ei enää ole edellytyksiä jatkaa työtään, vaan hän joutuu vaihtamaan ammattia – vallitsevassa työllisyyspolitiikassa kun taiteilija ei voi ilmoittautua työttömäksikään. Yhteiskunnan ja sen muodostavan kansakunnan yksilöiden enemmistön mielipide on selvä: kun taiteilija luopuu taiteilijuudestaan, tapahtuu hieno ja merkittävä asia: on otettu suuri askel hyödyttömästä ja arvottomasta rasitteesta kohti mahdollisesti hyödyllistä ja mahdollisesti arvokasta yhteiskunnallista lisäarvon tuojaa.

 

Koronapandemia ja sen yhteiskunnallinen jälkihoito on osoittanut luovalle alalle sen paikan kansakunnan pahnanpohjimmaisena. Kulttuurin ja luovan alan etujärjestöt ovat epäonnistuneet omassa vaikutustyössään. Tosipaikan tullen on käynyt selväksi, että kulttuuria konkreettisin toimin puolustamaan valmiita olevat poliitikot ovat vähissä. Ja näin siis aikana, jolloin kansallisista priorisoinneista päättävässä hallituksessa istuvat viimeinkin kaikki ne puolueet, joiden valtaantulo on ollut kulttuurin vihervasemmistolaisen aatteellisen kentän haavemaailman pitkään marinoitu märkä toiveuni. Turhaanpa odotimme.

 

Olli Virtaperko