RDO 199 Beethovenin myöhäiset jousikvartetot

 

 

Ludwig van Beethovenin (1730-1827) myöhäisten jousikvartettojen tuntomerkeiksi on mainittu pelkistyneisyys ja askeettisuus. Kuuro säveltäjänero oli jättänyt arkisen maailman taakseen. Jättiläisen ei enää tarvinnut painia jumalten kanssa, vaan hän oli muuttunut heidän kaltaisekseen, suureksi ja yksinäiseksi.

Vuonna 1825 valmistunut jousikvartetto nro 13 B-duuri op. 130 herätti hämmennystä niin kuulijoissa kuin tilaajassa, ruhtinas Galitzinissa. Suurimmaksi osaksi lyyrisen kvarteton jättimäiseksi finaaliksi syntyneen suuren fuugan Beethoven korvasi vuonna 1826 uudella ja yksinkertaisemmalla finaaliosalla, josta tuli hänen viimeinen sävellyksensä.

Kuusiosaisella B-duuri-kvartetolla on laidoillaan jykevät pilarit, välissä välähdyksenomaiset karakteriosat ja lyyriset hitaat osat. Synkkyyttä ja leikkisyyttä yhdistelevän avauksen jälkeen, toinen osa on lyhyt ja unenomainen Presto. Kolmas osa alkaa tunteellisen hitaan osan tavoin, mutta liikkeelle päästyään se vetäytyy hallittuun mietteliäisyyteen. Neljäs osa on juureva saksalainen tanssi, valssitahtinen ländler.

Vasta viides osa purkaa pitkään kasvatettua ilmaisupainetta. Cavatina on avomielinen ja kaunopuheinen tunteenpurkaus, jossa klassinen ylevyys kohtaa yksityisen surun. Välitaitteen jälkeen säveltäjä on kirjoittanut nuottien ylle sanan “beklemmt” (‘ahdistuneesti’).

Kantaesityksessä maaliskuussa 1826 teoksen finaali jätti yleisön täysin pihalle.

Erillisellä opusnumerolla 133 julkaistu Große Fuge, Suuri fuuga, on kaksi kertaa avausosaa laajempi. ”Tantôt libre, tantôt recherchée”, ”osin vapaasti, osin ankaraan tyyliin”, Beethoven kirjoitti fuugaotsikon alle korostaakseen, ettei kyseessä ollut barokkijäljitelmä, vaan jättiläissävellys, joka yhdisti kaikki tekniikat, rakenteet ja tyylilajit. Beethovenin kontrapunkti ei ole Bachin musiikillisten ajatusten vääjäämätöntä ja majesteetillista virtaa, vaan ankaraa kamppailua, musiikillisten kappaleiden sinkoilua ja törmäilyä aika-avaruudessa, kuin interplanetaarista tennistä.

A-molli-kvartetto nro 15 op. 132 on myöhäiskvartetoista persoonallisimpia. Sen suuri hidas osa on hätkähdyttävä sekä perusteellisuudessaan että tunnustuksellisuudessaan. Pitkä otsikko “Heiliger Dankgesang eines Genesenen an die Gottheit, in der lydischen Tonart” (“Erään toipilaan pyhä kiitoslaulu Jumalalle, lyydisessä sävellajissa”) kertoo vaikean sairauden voittamisesta, joka on hahmotettu taidokkaiksi muunnelmiksi. Toipumisteemansa vuoksi teosta esiteltiin Rondon Kuukauden klassikko –jutussa toukokuussa.

Alussa kuultu koraalisävelmä kasvaa ja karttuu vähitellen. Hauraasta alusta edetään voimistavien episodien (“Neue krafte fühlend”, “Uusia voimia tuntien”) kautta liikuttavaan “toipumiseen”. Kun koraaliteema myöhemmin palaa lähtötempoon sen täyttää lämmin kiitollisuus. Muut osat asettuvat suuren ”kiitoslaulun” ympärille kiertäviksi satelliiteiksi. Kiitollisuuden ohella Beethovenin a-molli-kvartettoon kuuluu huumoria, kiukkua, ymmärtävää suuripiirteisyyttä, empaattista lämpöä ja kiven läpäisevää tahtoa. Kaikkia niitä voi ammentaa mukaansa näitä teoksia kuunnellessaan.

Antti Häyrynen