Terveisiä New Yorkista

 

© Shutterstock

 

Pianon mestareiden mestari Grigori Sokolov puhuu usein flyygeleistä kuten ihmisistä. Jokin yksilö saattaa vaikuttaa lupaavalta nuorelta, josta ei kuitenkaan vielä tiedä, mihin suuntaan kehitys saattaa kääntyä. Toiset taas ovat kuin vetreitä keski-ikäisiä, joissa silti on jo väistämättömiä kulumia ja muita, joskus vakavampiakin ikäongelmia.  Ja sitten ovat vanhukset, kunnianarvoisat tai ei, joista jo näkee, tuntee ja kuulee lähestyvän lopun. 

Muutama vuosi sitten edesmennyt skottilainen säveltäjä Ronald Stevenson sovelsi samanlaista ihmisenkaltaistamista kuvaillessaan jättiläismäistä pianoteostaan Passacaglia On DSCH. Teoksen musiikillinen motiivi ovat Dmitri Shostakovitshin nimikirjaimet, ja sävellyksen ajallinen mittakaava – 84 minuuttia! – vastaa Stevensonin mukaan pitkää ihmiselämää, minuutti per vuosi. 

Tällaisella antropomorfismilla on pitkät perinteet. Historiantutkija Oswald Spengler käsitteli kokonaisia kulttuureita samasta näkökulmasta, eikä hänkään ollut ensimmäinen. Yhteisöjen kehitys rinnastuu luontevasti yksilönkehitykseen. 

Jos pianot, sävellykset ja kulttuurit, niin sitten kaupungit myös. New York oli vielä tämän vuoden tammikuussa kuin ihminen elämänsä lakipisteessä, parhaissa voimissaan, häikäisevän dynaaminen, nopea, ristiriitainen, kiihkeä, kiinnostava ja kiihottava. Kaunis? Ei kylläkään, ei todellakaan, mutta ei se mitään.

 Kaupungin kulttuurielämä oli käsittämättömän runsas. Riippumatta siitä, mikä ja millainen asia sivistyksen suurkuluttajaa milloinkin sattui huvittamaan, sitä oli joka tapauksessa tarjolla enemmän kuin koskaan ehti seurata. Oudoimmasta häröilystä hienoimpiin instituutioihin, alalla kuin alalla, aina löytyi yllättävää ja haastavaa koettavaa. 

Sinikka-vaimoni kanssa asuimme New Yorkissa vuosikaudet.  Otimme tavaksemme keräillä elämyksiä sarjoina, vertailtavaksi sekä keskenämme että keskenään. Meidän tapauksessamme ne olivat useimmiten musiikillisia, kuinkas muuten. Oli suurenmoista kokea tiheästi erilaisia eläviä esityksiä sellaisista teoksista, joita tavallisissa kaupungeissa joutuu usein odottamaan pitkään kuullakseen ne edes kerran. Aloimme bongailla Mahlerin Das Lied von der Erdeä ja Kuudensia sinfonioita, Bartókin Siniparran Linnan versioita, Sibban Seiskoja, Beethovenin kvartettoa Op. 132. Pianomusiikista puhumattakaan. 

Sitten vielä sattui niin, että asuimme samassa korttelissa sekä Juilliard Schoolin että Lincoln Centerin Film Societyn kanssa. Siellä näki paitsi erilaisia temaattisia sarjoja myös sellaisia uutuuselokuvia, joista jotkut myöhemmin tulivat kaupalliseen tarjontaan, mutta monet eivät. Esitysajat olivat usein myöhään illalla, mikä sopi hienosti pitkiin työpäiviini. 

Sanalla sanoen: se oli uskomatonta aikaa. Olin totta kai syvästi tietoinen siitä, miten onnekkaitten sattumien summa koko tilanne oli meidän kohdallamme. Nautimme valtavasti. 

Ja sitten tuli virus.  

Kuten vahvat ihmisetkin, jylhät kaupungitkin voivat sortua lyhyessä ajassa varjoiksi entisestään. 

Satuin olemaan South Carolinassa, Hilton Head -pianokilpailun raadissa maaliskuun alussa. Finaalierän konsertot soitettiin HHSO:n kanssa 14.3.2020. Se oli ilmeisesti yksi viimeisistä orkesteriesiintymisistä koko maassa, jos ei peräti vihoviimeinen, ennen kuin kaikki pantiin kiinni. 

Oli ensin jopa hiukan epäselvää, miten juryn jäsenet pääsivät palaamaan koteihinsa. Lentoja oli alettu peruuttaa jo silloin. Kaikki silti lopulta pääsivät matkaan. 

Nämä herttaiset ongelmanpoikaset menettivät merkityksensä sen rinnalla, mitä sitten alkoi tapahtua USA:ssa ja ennen kaikkea New Yorkissa.

On yleisesti tiedossa, miten karmaisevia kuolleisuuslukuja kirjattiin NYC:ssä seuraavien kuukausien aikana. TV-uutisten seuraaminen oli USA:ssa ollut siihen asti jo vuosien ajan masentavaa mutta samalla tragikoomista – kuningas Ubun toilaukset ja möläytykset laajensivat 2016 alkaen jatkuvasti sitä aluetta, mitä voisi kuvitella näkevänsä ja kuulevansa tähän maailman aikaan ison valtion johtajalta. 

Mutta sitten kaikki komiikka haihtui ja tilalle tuli vain kauhu. Kukaan ei olisi uskonut näkevänsä uutisista, miten sairaaloiden takapihoille pysäköidään kylmäkuljetusrekkoja tilapäisiksi ruumishuoneiksi, tai miten kaupungin työntekijät kaivavat joukkohautoja. Nyt näkyi. 

Niissä olosuhteissa ei osannut toivoa muuta kuin terveyttä, itselle ja muille. Kulttuurielämän totaalinen sammuminen oli itsestään selvä sivuseikka. 

 

Sitten, vähitellen, New Yorkin tilanne alkoi parantua. Varotoimenpiteet olivat tiukat. Maskitta liikkumisesta jossakin vaiheessa peräti sakotettiin. Vähän aikaa oli voimassa jopa ulkonaliikkumiskielto iltakahdeksan jälkeen aamuviiteen asti – New Yorkissa, kaikista paikoista! Mutta se tepsi. Kontaktien välttäminen, maskit ja hygienia alkoivat kääntää kuolleisuuskäyrää laskuun. Kaupungin ja osavaltion johto tiesivät, mitä tekivät. Nyt New Yorkin tilanne on jo paljon parempi kuin monissa muissa osavaltioissa, varsinkin niissä, joissa aluejohto tekee presidenttinsä mukaisia nihilistisiä ja tuhoisia päätöksiä. 

Tässä tilanteessa on taas jo mahdollista ja syytä alkaa miettiä, miten ihmisten elämänlaatua voi parantaa, kun itse eloonjäämisen mekanismit ovat ainakin tiedossa ja jopa käytettävissä. Taide on tärkeämpää kuin koskaan. Kulttuurielämässä on sekä siellä että täällä pahiten kärsinyt esittäjyys, joka riippuu tekijöiden ja vastaanottajien nyt-hetkessä tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. Kiertoteitä on keksitty. Jos yhteistä tilan ja paikan elämystä ei vielä voikaan saada, niin kokemuksen samanaikaisuus on silti mahdollista.

Orkesterit ovat alkaneet konsertoida verkossa, ja niin ovat jotkut sooloinstrumentalistitkin, kuten entinen oppilaani Igor Levit, joka tviittasi kevään aikana kotoaan Berliinistä hienolla Steinwayllä mutta surkealla äänentoistokalustolla konsertteja harva se päivä. Kuulijoita tai sanotaanko kokijoita oli verkossa kymmeniä tuhansia kerrallaan. Oli kiinnostavaa seurata kommentteja: yleisön keskuudessa alkoi syntyä yhteisöjä. 

Miten tästä eteenpäin? Kukaan ei tietenkään tiedä. Kaikki ei riipu mistään yksittäisestä asiasta, ei rokotteesta, ei marraskuun vaaleista, ei geo- eikä ulko-, ei talous- eikä sisäpolitiikasta. Eurooppa ja Suomi näyttäisi olevan paremmassa jamassa kuin USA, myös siksi, että täällä juristien pelko ei estä tekemästä rationaalisia poliittisia päätöksiä, toisin kuin siellä, silloin ja sikäli kun niitä edes osataan ja ymmärretään tehdä. 

Siis, jotta konsertit alkaisivat USA:ssa taas pian, ei tarvitsisi muuttaa kuin heti ja välittömästi poliittinen johto kaikilla tasoilla, sitten vähitellen koko poliittinen ja juridinen systeemi, ja lopulta kansakunnan sivistystaso. 

Odotellaan sitä. 

Matti Raekallio